Blogit / Kolumnit

Kolumni: Täsmennyksiä ammatillisen koulutuksen säädöksiin tarvitaan

Keskiviikko 13.7.2022 klo 17:03 - Li Andersson, opetusministeri

Työelämä muuttuu vauhdilla ja nuorten polut ammatteihin ja aikuisuuteen erilaistuvat. Yhdellä on mielessä nopea työllistyminen ammattiopintojen jälkeen ja toisella polku ammattikorkeakouluun tai yliopistoon. Aikalailla varmaa on, että kaikki tulevat tarvitsemaan taitoja, joiden pohjalta he kykenevät omaksumaan uutta koko työuran ajan.

Tällä vaalikaudella olemme toteuttaneet historiallisen uudistuksen, jolla pidennettiin oppivelvollisuutta 18-ikävuoteen. Samalla vahvistettiin nuorten ohjauksen tukiverkkoja, jotta kukin löytäisi itselleen sopivan opiskelupaikan, sekä toteutettiin maksuton toisen asteen koulutus.

Uudistusta ei toteutettu yhtään liian aikaisin. Jo pitkään on ollut selvää, että kaikki tarvitsevat vähintään toisen asteen tutkinnon tasoista sivistystä ja osaamista. Viilausta tarvitaan myös tavoissa rahoittaa ja toteuttaa ammatillista koulutusta, jotta koko säädösympäristö tukee parhaalla mahdollisella tavalla nuorten osaamisen kehittymistä. Äskettäin lausunnoilla oli luonnos hallituksen esitykseksi, jossa ehdotetaan oppivelvollisiin ja jatkuvaan oppimiseen kohdistuvan rahoituksen eriyttämistä toisistaan ja rahoituksen perusteiden kehittämistä sekä joustavuuden kasvattamista ammatillisissa perustutkinnoissa.

Ensin mainitussa tavoitteena on tukea nuorten kehittymistä aikuisuuteen ja jättää riittävästi tilaa koulutuksen kasvatustehtävälle. Nykyisin ammatillisen koulutuksen rahoituksesta suuri osa määräytyy tutkinnon osittain. En usko, että se sellaisenaan tukee nuoren kehittymistä tai antaa aikaa oman polun löytämiselle yhdessä opettajan kanssa. Uusissa rahoitussäännöksissä oppivelvollisten osalta suoritusrahoituksen osuutta vähennettäisiin ja tutkinnon osista rahoituksen perusteena luovuttaisiin. Tällä tavoin tosiasiassa tuemme jokaisen yksilöllisten polkujen toteutumista ja oppivelvollisuuslainsäädännössä asetettuja tavoitteita. Samalla järjestäjien hallinnollinen työ vähenee, kun oppivelvollisten rahoitus tulisi jatkossa suoraan toteuman perusteella.

Minulta on usein kysytty, että miksi juuri nyt. Minusta tämä on asia, joka on välttämätöntä tehdä uudistuksen toimeenpanon vahvistamiseksi, ja jonka viivästyttäminen vaikuttaisi usean nuorisoikäluokan menestykseen ammatillisessa koulutuksessa. Ennemminkin ihmettelisin, jos sitä ei nyt tehtäisi.

Oppivelvollisten ja jatkuvan oppimisen rahoituksen jakaminen omiin väyliinsä on herättänyt huolta jatkuvan oppimisen ja työikäisen väestön osaamisen kehittämisen edellytyksistä. Ammatillisen koulutuksen aloittaneista yli puolet on työikäisiä. Jatkossakin he ovat tärkeä ammatillisen koulutuksen opiskelijaryhmä. Nyt tehtävä muutos ei vaikuta kielteisesti heidän osaamisensa kehittämiseen. Päinvastoin: rahoituksen jakaminen edellä kuvatulla tavalla mahdollistaa myöhemmin myös jatkuvan oppimisen rahoituksen perusteiden kehittämisen siten, että ne paremmin tukevat aikuisten tavoitteita. Esimerkiksi syksyllä 2022 työryhmässä käynnistettävä työ tutkinnon osaa lyhyempien kokonaisuuksien määrittelemiseksi tulee mahdollistamaan niiden sisällyttämisen rahoitusjärjestelmään.

Tällä hetkellä ammatillisen koulutuksen rahoitusmalli yrittää vastata kahden keskenään hyvin erilaisen kohderyhmän tavoitteisiin: nuorten kasvaminen ammattiin vie aikaa, kun taas aikuisten osalta moni vain piipahtaa oppilaitoksessa hankkimassa nopeasti tarvitsemansa osaamisen ja jatkaakseen ripeästi takaisin työelämään. Kun yhdellä mallilla on yritetty vastata näin erilaisten kohderyhmien koulutustarpeisiin, on tuloksena liki viisikymmentä eri kerrointa ja vaikeasti ennakoitava sekä monimutkainen malli, jonka todellinen ohjausvaikutus on pelkästään suuri kysymysmerkki. Muutoksilla vastataan koulutuksen järjestäjien tarpeeseen lisätä rahoituksen ennakoitavuutta ja läpinäkyvyyttä.

Julkisia varoja käytetään ammatilliseen koulutukseen yli kaksi miljardia euroa. Panostus on merkittävä ja osoittaa, miten tärkeässä asemassa ammatillinen koulutus yhteiskunnassamme on. Ensiarvoisen tärkeää on, että vastaava rahoituksen taso säilyy jatkossakin. Ilman sitä ammatillisen koulutuksen mahdollisuudet tuottaa ja uusintaa osaamista hyvin laajalle käyttäjäkunnalle heikkenevät oleellisesti. Myös tätä mahdollisuutta palvella eri käyttäjäryhmiä heidän tavoitteidensa mukaisesti tuemme rahoitusta kehittämällä. Läpinäkyvyys rahoituksessa tuo sille uskottavuutta.

Ammatillisen koulutuksen tehtävänä on valmistaa ihmisiä työelämään, päivittää heidän osaamistaan ja mahdollistaa jatko-opintoihin siirtyminen. Niin sanotut yto-aineet ovat keskeinen tutkintojen osa, joka antaa pohjaa teoreettisemmille jatko-opinnoille. Niin ne tulevat jatkossakin tekemään.

Lausunnolla olleessa lakiluonnoksessa ehdotetaan, että ammatillisia perustutkintoja voisi laajentaa enintään 30 osaamispistettä yli 180 osaamispisteen silloin, kun opiskelija haluaa sisällyttää tutkintoon lukio-opintoja, korkeakouluopintoja tai muita ammatillisia opintoja enemmän kuin nykyisin on mahdollista. Tällä tavoitellaan yksilöllisen jouston mahdollisuuksien kasvattamista ja vastataan muuttuvaan työelämään. Tämä kehitys ei tule vaarantamaan yto-aineiden järjestämistä ammatillisessa koulutuksessa. Joissain yhteyksissä on pelätty esimerkiksi sitä, että järjestäjät päättävät luopua omista yto-opettajista ja toteuttaa toiminnan hankintoina. On kuitenkin huomattava, että hankinnat tulevat maksamaan järjestäjälle varmastikin vähintään opettajien palkkauskustannusten verran. Lisäksi tästä merkittävästä opetushenkilöstöstä luopuminen tekisi kyseisestä järjestäjästä hyvin haavoittuvan, koska se olisi riippuvainen muista toimijoista toteuttaessaan perustehtäväänsä. Esitetty lakimuutos ei sulje ammatillisten tutkintojen ja yto-opintojen kehittämistä pois. Ammatillisten tutkintojen todellista jatko-opintokelpoisuutta on vahvistettava myös tämän muutoksen rinnalla.

Toisinaan on niin, että tutkinnon laajentaminen on keino omien tavoitteiden toteuttamiseksi; samalla se usein edesauttaa korkeakouluopintoihin siirtymistä ja niissä menestymistä. Samaa tavoitetta halutaan tukea, kun säädettäisiin niin sanotusta kaksoistutkinnosta eli ammatillisen perustutkinnon ja ylioppilastutkinnon samanaikaisesta suorittamisesta. Edellä mainituista ei säädettäisi koulutuksen järjestäjää velvoittavana. Toisin sanoen järjestäjä saisi itse päättää, miten laajalti mahdollisuuksia tarjoaa. Laajentaminen toteutettaisiin nykyisen valtionosuusrahoituksen puitteissa, eikä sen odoteta tuovan järjestäjille lisäkustannuksia tai lisäävän opettajien työtaakkaa. Koulutuksen järjestäjät päättävät itse siitä, kuinka paljon opiskelijoita opetukseen ottavat. Mikäli järjestäjä päättää hyvin laajasti tarjota mahdollisuutta laajentaa tutkintoa ja laajentamiselle on myös kysyntää, se voi vastaavasti vähentää jonkin verran sisäänottoa. Tällä ei ole vaikutusta koulutuksen saatavuuteen.

Ammatillisen koulutuksen vetovoimaa voidaan kuvata sillä, kuinka paljon aloituspaikkoja on suhteessa yhteishaun ensisijaisiin hakijoihin. Koko maan tasolla tuo suhdeluku vuosien 2019–2021 keskiarvona oli 0,88. Toisin sanoen ensisijaiseksi hakukohteeksi ammatillisen koulutuksen valinneita oli selvästi vähemmän kuin aloituspaikkoja. Vaikeaa uskoa, että ammatillisen koulutuksen joustavuuden kasvattamisen myötä syntyisi pulaa tarjonnasta, tai että järjestäjien profiilit tämän takia kovin paljon muuttuisivat. Aloituspaikkojen määrä ammatillisessa koulutuksessa vaihtelee joka vuosi huomattavasti, esimeriksi vuonna 2022 aloituspaikkojen muutos oli 1600 edelliseen vuoteen nähden.

Ammatillinen koulutus tulee jatkossakin nähdä tasavertaisena koulutusmuotona lukion kanssa nuorten kouluttamisessa. Nyt tehtävillä säädösten täsmennyksillä ja mahdollisuuksien lisäämisellä tuetaan ammatillisen koulutuksen vetovoimaa ja sen kysyntää. Jos suomalaisessa koulutuspolitiikassa olemme aidosti sitä mieltä, että nuorilla on jatkoon kaksi tasavertaista polkua, eikä niin sanottuja umpiperiä ole, niin kyllä meidän on rohjettava myös kehittää ammatillista koulutusta sanotun suuntaisesti. Ammatillisen koulutuksen, niin kuin muunkin koulutuksen, on elettävä ajassa.

Li Andersson
opetusministeri

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: koulutus, ammattiopinnot, työelämä, li andersson,

Kolumni: Mielenterveys on pääomaa

Torstai 10.10.2019 klo 17:03 - Jaana Vastamäki

Kuva: STM

Puhe mielenterveydestä kääntyy nopeasti mielenterveyden ongelmiin ja häiriöihin. Mielenterveys on kuitenkin voimavara ja pääomaa, jota meillä kaikilla on.

Yksi tärkeimmistä aikuisten mielenterveyteen vaikuttavista tekijöistä on työelämä. Työ sisältää monia elementtejä, jotka tukevat mielen hyvinvointia: se tarjoaa mielekästä tekemistä osana yhteisöä, antaa mahdollisuuden itsensä toteuttamiseen ja sosiaalisiin kontakteihin sekä rytmittää ajankäyttöämme.

Selkeimmin työn merkitys henkiselle hyvinvoinnille tulee esiin, jos menettää työpaikkansa. Työttömyyden aikana moni kamppaileekin työn haun lisäksi myös hyvinvoinnin haasteiden kanssa. 

Jokainen työpaikka voi olla hyvän mielen työpaikka.

Julkisessa keskustelussa työelämästä puhutaan usein kuluttavana ja voimavaroja syövänä tekijänä. Kuitenkin useimmat työikäiset kokevat työssäkäynnin vahvistavan hyvinvointia. 

Mahdollisuus osallistua omaa työtä koskevaan suunnitteluun ja päätöksentekoon, uuden oppiminen ja työssä kehittyminen sekä esimieheltä ja työtovereilta saatu tuki ovat työelämän voimavaratekijöitä.

Mielenterveyttä on myös mahdollista vahvistaa työpaikoilla suunnitellusti. Käytännön menetelmiä kootaan parhaillaan Työterveyslaitoksella Hyvän mielen työpaikka -työkalupakkiin. 

Jokainen työpaikka voi kehittää omasta organisaatiostaan mielen hyvinvointia tukevan ja saada Hyvän mielen työpaikka -merkin tunnustukseksi. 

Työelämän muutokset – välttää vai sopeutua?

Työelämässä ja sen muutoksissa eteen tulee toistuvasti tilanteita, jotka haastavat jaksamistamme. Osa haasteista tai riskeistä on sellaisia, joita voidaan välttää, mutta moniin on vain sopeuduttava. 

Työelämän muutoksissa tarvitaankin vahvoja voimavaroja, jotka voivat puskuroida haastavien tilanteiden hyvinvointivaikutuksia. Tällaisia voimavaroja ovat yksilöiden mielen hyvinvoinnin lisäksi organisaatioiden resilienssi eli uudistumiskyvykkyys. 

Resilienssi on taito, joka auttaa organisaatiota kohtaamaan uusia tilanteita, selviytymään muutoksista ja pysymään elinvoimaisena arjen haasteista, epävarmuuksista ja kriiseistä huolimatta. Organisaatio ei pysty parhaalla mahdollisella tavalla vastaamaan ulkoiseen haasteeseen, ellei se pysty resilienttiin toimintaan sisäisissä prosesseissaan. 

Ei riitä, että satsataan mielenterveysongelmien hoitoon.

Tulevaisuuden työssä mielenterveyden merkitys korostuu. Työntekijän on hallittava erilaisia työ-rooleja, sopeuduttava jatkuvaan muutokseen ja motivoiduttava jatkuvaan uuden oppimiseen. 

Uuden oppimisessa korostuvat erityisesti metataidot, joita ovat muun muassa kriittinen ajattelu, kyky keskittyä olennaiseen tietotulvasta huolimatta sekä hyvät vuorovaikutus ja verkostoitumistaidot. 

Metataitojen oppimisen perustana on hyvä mielenterveys. Hyvä mielenterveys tarkoittaa myös kykyä joustavuuteen, kykyä toimia ennakoimattomissakin tilanteissa, kykyä sopeutumiseen uusissa ympäristöissä sekä kykyä toimia haastavissakin sosiaalisia taitoja vaativissa tilanteissa. 

Hyvä mielenterveys on pääomaa, jonka varaan tulevaisuutta rakennetaan. Ei riitä, että satsataan ongelmien ratkomiseen ja mielenterveysongelmien hoitoon. Työn murroksen myötä hyvästä mielenterveydestä tulee yhä tärkeämpää pääomaa, jota on ymmärrettävä arvostaa ja vahvistaa jo nyt. 

Jaana Vastamäki
Erityisasiantuntija
Sosiaali- ja terveysministeriö

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: mielenterveys, työttömyys, työelämä

Kolumni: Työkykypalvelut kuuluvat kaikille työikäisille

Keskiviikko 25.9.2019 klo 14:47 - Ministeri Pekonen

Kuva: Valtioneuvosto

Hallitus on asettanut tavoitteekseen työllisyysasteen nostamisen 75 prosenttiin. Tavoitteen saavuttamiseksi osatyökykyisten henkilöiden pääsyä mukaan työelämään on helpotettava ja samaan aikaan on huolehdittava siitä, että työkyvyttömyyseläkkeelle jäävien määrä kääntyy laskuun.

Jokaisen työpanosta ja työkykyä tarvitaan.

Osatyökykyinen on henkilö, jolla on käytössään osa työkyvystään. Osatyökykyisyys on yksilöllistä ja sidoksissa osatyökykyisyyden syyhyn, työhön ja työn vaatimuksiin. Osatyökykyisyys voi olla myös tilapäistä.

Osatyökykyiset henkilöt tarvitsevat usein räätälöityjä ja monen eri toimijan tarjoamia palveluja työllistyäkseen. Palvelujärjestelmän ammattilaisenkin voi olla vaikea hallita kokonaisuutta. Tämä on tunnistettu jo kahden aiemman hallituksen ohjelmissa, joissa on luotu hyviä keinoja osatyökykyisten työllistymiseen: on koulutettu palvelujärjestelmän ammattilaisia, helpotettu palvelujen, tukien ja etuuksien yhteensovittamista ja mikä tärkeintä, lisätty tietoa ja tietoisuutta osatyökykyisyydestä.

Tätä työtä jatkaa nykyiseen hallitusohjelmaan kirjattu työkykyohjelma, jonka toimenpiteitä valmistelemme parhaillaan yhteistyössä työ- ja elinkeinoministeriön sekä muiden sidosryhmien kanssa.

Jokaisen työikäisen työkyvystä on pidettävä huolta, olipa hän työssä tai työttömänä. Myös työterveyshuollon palvelujen ulkopuolella oleville sekä erityisesti heikossa työmarkkina-asemassa oleville on varmistettava pääsy työkykyä ylläpitäviin ja työkyvyn ongelmia ehkäiseviin sosiaali- ja terveyspalveluihin. 

Työterveyshuolto on työssä jaksamisen ja jatkamisen tuki.

Jos työntekijän työkyky alenee sairauden tai vamman takia, työterveyshuollon tehtävä on arvioida työkyky sekä esimerkiksi kuntoutuksen ja työn muokkaamisen tarve. Työterveyshuolto on ainut terveydenhuollon toimija, jolla on suora yhteys työpaikalle, ja siten mahdollisuus vaikuttaa työn muokkaamiseen työntekijälle sopivaksi.

Työelämässä tarvitaan edelleen valmiutta asenteiden ja toimintatapojen muutoksiin. Ei voi olla niin, että työelämään kelpaavat vain täysin terveet ja täysipäiväiseen työaikaan pystyvät. Työpaikoilla on oltava valmiuksia muokata niin työtehtäviä, työympäristöä kuin työaikojakin, jotta myös osatyökykyiset pystyvät osallistumaan työelämään ja tarjoamaan osaamisensa tai taitonsa työmarkkinoiden käytettäväksi. 

Kun työkyvyn heikkenemiseen puututaan ajoissa, voidaan vähentää paitsi sairauspoissaoloja myös siirtymistä työkyvyttömyyseläkkeelle. Myös työ itsessään voi kuntouttaa, jos se vastaa työntekijän työkykyä ja elämäntilannetta. Työterveyshuolto onkin kehittänyt rooliaan työpaikkalähtöisen kuntoutuksen tukijana.

Työkyvyttömyyden ehkäisyyn – ja sitä kautta työllisyystavoitteen saavuttamiseen – voidaan vaikuttaa hyvällä johtamisella, johon kuuluvat työkykyjohtamisen lisäksi oikeudenmukainen ja yhdenvertainen työntekijöiden kohtelu. Työpaikoilla täytyy olla sijaa monimuotoisuudelle ja erilaisuudelle.

Tällä hetkellä suomalaisista noin 2/3 on työikäisiä. Työikäisten osuus on kuitenkin jatkuvasti laskussa, sillä syntyvyys vähenee ja väestö vanhenee. Sen lisäksi, että on inhimillisesti oikein ylläpitää ihmisten hyvinvointia ja työkykyä, se on myös yhteiskunnallisesti välttämätöntä. Meillä ei ole varaa menettää yhdenkään ihmisen työpanosta heikentyneen työkyvyn vuoksi.

Aino-Kaisa Pekonen
Sosiaali- ja terveysministeri

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: työkyky, työterveys, työelämä

Eikö demokratia riitä - yritysjohto aktivistina

Keskiviikko 14.3.2018 klo 0:29 - Mikko Routti

Kuva: Mikko Routti

Luemme näinä päivinä yhä enemmän mediasta yritysjohtajien kannanottoja päivänpoliittisiin ja ympäristökysymyksiin. Miten tätä pitäisi oikein tulkita? Vaikka yritysjohtajien kannanotot mm. ilmastokysymyksiin ja työelämäkysymyksiin Suomessa ja USA:ssa ovat meidän monen mielestä "oikeita" niin yrityksissä on syytä pohtia miten ja millä edellytyksillä tähän mennään. Sekä talouden että politiikan näkökulmasta kiinnostava tuore kommentti oli Nokian toimitusjohtajan Rajeev Surin maailman mobiiliteknologiakonferenssissa Barcelonassa mainitsema ajatus perustulon tarpeellisuudesta tekoälyn viemiä työpaikkoja korvattaessa.

Yritykset ovat kaikkialla osa yhteiskuntaa hyvässä ja pahassa ja vaikuttavat niihin lukemattomilla tavoilla. Kilpailukykyä ja verotusta koskevissa asioissa yritysjohto on aina ollut julkisuudessa. On valitettavasti varsin europpalainen ilmiö, että yritysten vaikutusta politiikkaan rajoitetaan mm. omistusten julkisuudella, intressiriitojen tuomitsemisella ja julkisen tuen avoimuudella. Muualla maailmassa moni asia ei ole muuttunut näin, vaan taloudellinen ja poliittinen valta ovat samoissa käsissä ja tämä aiheuttaa monenlaisia riskejä sekä yrityksille että kansoille. Suomessa paine johtajien kannanottoihin päivänpolttavissa asioissa on myös ollut pienempi kuin kaksipuoluejärjestelmissä, missä nopeat heilahdukset voivat vaatia pikaisia toimia. Samoin konsensusprosessit ovat luoneet kanavia dialogille.

Yritysvastuu on hyvä tausta tarkastella tätä ilmiötä: näissä viitekehyksissä otetaan kantaa firman ja valtion hyväksyttävään interaktioon, esim. ympäristön ja ihmisoikeuksien osalta. Niissä myös korostetaan yrityksen tarkoituksen, arvojen ja etiikan merkitystä, ja suomalaisten edelläkävijöiden arvot ja sisäinen prosessi antavatkin vahvan pohjan ottaa oikealla tavalla kantaa asioihin. Presidentti Trumpin ja muiden populistipoliitikkojen kannanottoja mm. maahanmuuttoasioissa on kritisoitu nimenomaan yhteisesti työntekijöiden kanssa luotujen yritysarvojen pohjalta ihmisoikeuksien vastaisina. Sote-uudistuksen vaikeuksia katsoessa näyttää muuten siltä, että 50 kansallisuutta edustavan ja 20 000 hengen firman arvot ovat joskus paremmin keskenään sopusoinnussa kuin maan hallituksen.

Kestävän kehityksen SDG-viitekehys nimenomaan näkee yritykset talouden ja ympäristön ongelmien ratkaisijoina, joten täältä löytyy myös kestävät perustelut aktivismille. Valtiot ja kunnat eivät voi ratkaista kaikkia yhteiskuntien haasteita, vaan yrityksillä on tässä Suomessakin iso rooli. Tässä tulemme taas vastuullisuuden merkitykseen, eli kun omat asiat ovat kunnossa, niin roolia voidaan laajentaa. Kuitenkin, silloin kun mennään yritysten ydintoiminnan ulkopuolelle, johtajan oman moraalisen kompassin pitäisi olla tarkkana, koska asioissa voidaan mennä pieleen. Esimerkiksi sote-uudistuksessa ja muussa julkisten tehtävien privatisoinnissa ulkoistustoimijan vastullisuudelle tulisi panna arvo osana laatua, myös hinnan kustannuksella. Yrityksen vastuullisuus ei ole pehmoilua, vaan siitä voidaan esittää myös varsin objektiivisia arvioita.

Kun nämä vastuullisuusasiat ovat kunnossa, myös viestintä ja markkinointi voivat hyödyntää näitä normaaleina kilpailutekijöinä. Finlaysonin Jukka Kurttila ei ole enää yksin. Tätä aktiivisuutta on nähty viime kuukausina mm. rahoitusalan johdon uudenlaisissa ulostuloissa. Yritysjohdon vahvistunutta yhteiskunnallista lukutaitoa ja itseluottamusta voi nopeasti hyödyntää somessa ajankohtaisissa keskusteluissa.

MIKKO ROUTTI
Toimitusjohtaja, FIBS
mikko.routti@fibsry.fi

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: työelämä, yritysjohto, kannanotot

Tämän(kin) tekstin kirjoitti huijari

Maanantai 15.1.2018 klo 9:15 - Monityöurabloggaaja Tanja L

tanja.jpg

               Kuva: Tanja

Olen tehnyt töitä markkinoinnin ja viestinnän ammattilaisena jo yli kymmenen vuoden ajan. Työuralleni ei juurikaan mahdu ylitsepääsemättömiä epäonnistumisia tai pettymyksiä. Olen tietoisesti hakenut ja päässyt tiettyihin työpaikkoihin, kerryttänyt haluamaani työkokemusta ja nyt freelancerina saanut juuri sellaisia työtarjouksia ja asiakkaita, kuin mitä olen toivonutkin. Olen kokenut monia onnistumisia ja saanut paljon kiitosta työstäni.

Silti se ajatus jyllää takaraivossa: OLEN HUIJARI. Kohta ne kaikki tajuaa, että olen aina vain teeskennellyt osaavani!

Puhutaan huijarisyndroomasta. Ilmiö on niin yleinen, että sille löytyy oma määritelmä wikipediasta: psykologinen ilmiö, jonka vaikutuksesta ihminen ei kykene sisäistämään omia saavutuksiaan todisteista huolimatta.

Pelkään yhteistyötahojeni huomaavan, etten oikeasti osaa mitään, olen tyhmä, epäpätevä ja helposti korvattavissa. (Huijarisyndroomasta kärsivä tyypillisesti arvioi muiden kyvyt omiaan paremmiksi). Huomaan myös ajattelevani, että kaikki saavutukseni (joita kuitenkin kiistatta on) ovat onnenkantamoisia – ne ovat syntyneet hyvällä tuurilla tai sitten olen vain sattunut oleilemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Kehut ja kiitokset eivät vakuuta minua siitä, että olen riittävän hyvä. Onnistumiset pistän olosuhteiden piikkiin (“se nyt vaan sattui olemaan mielenkiintoinen aihe ja fiksu haastateltava” tai “valo nyt vaan oli sillä hetkellä suotuisa”) kun taas epäonnistumiset, noh, ne painuvat syvälle selkänahkaan muistuttaen siellä kivuliaina huonoudestani.

En ole ilmiön edessä yksin. Alkuvuodesta 2017 ilmestyi psykologi Tiina Ekmanin kirja Huijarisyndrooma: Miksi en usko itseeni? (vaikka olen oikeasti hyvä?)

Kirjan mukaan pelko paljastumisesta ajaa monia syndroomasta kärsiviä tekemään vielä enemmän, pyrkimään vielä parempaan. Toisaalta epämääräinen ahdistus omasta riittämättömyydestä ja “huijarimaisuudesta” saa lykkäämään asioihin tarttumista ja pahimmillaan estää saavuttamasta omaa parasta potentiaaliaan.

Kirjan myötä aiheesta on herännyt runsaasti keskustelua medioissa ja pieni kysely paljastaa hämmentävän monta “huijaria” omastakin tuttavapiiristä. Se on samaan aikaan sekä lohdullista että hieman surullista.

En ole lukenut kirjaa vielä, mutta tuntuu hyvältä saada ymmärrettävä käsite ahdistavalle paljastumisen pelolle. Seuraavaksi aion kävelyttää huijarini kirjakauppaan ja katsoa, miten voisimme käsitellä asiaa yhdessä. En tiedä, olisiko syndrooma estänyt minua tekemästä jotain enemmän tai paremmin, mutta jatkossa tahdon varmistaa, etten ole itse suurimpana esteenä tuleville onnistumisilleni.

Ehkä voisin jotenkin huijata itseni uskomaan, että olen oikeasti lahjakas ja tosi hyvä siinä, mitä teen?

(Kuvassa Huijari, jonka valokuvia oli mukana olivat mukana Haaga-Helian journalistiopiskelijoiden yhteisnäyttelyssä. Tyytyväisyyden ja ylpeyden sijaan tunsin, tietenkin, häpeää siitä, että onnistuin “huijaamaan” ensimmäisen valokuvanäyttelyni esille Sanomataloon ja Finlandia-talon galleriaan.)


Tanja Lupari

Bloggaaja on journalismin aikuisopiskelija, viestinnän freelancer ja ikuinen maalaistyttö. Elämää kahden kodin välillä, maalla ja kaupungissa, voit seurata osoitteessa www.casa-x.blogspot.fi.

1 kommentti . Avainsanat: työelämä, huijarisyndrooma