Blogit / Kolumnit

Eikö demokratia riitä - yritysjohto aktivistina

Keskiviikko 14.3.2018 klo 0:29 - Mikko Routti

Kuva: Mikko Routti

Luemme näinä päivinä yhä enemmän mediasta yritysjohtajien kannanottoja päivänpoliittisiin ja ympäristökysymyksiin. Miten tätä pitäisi oikein tulkita? Vaikka yritysjohtajien kannanotot mm. ilmastokysymyksiin ja työelämäkysymyksiin Suomessa ja USA:ssa ovat meidän monen mielestä "oikeita" niin yrityksissä on syytä pohtia miten ja millä edellytyksillä tähän mennään. Sekä talouden että politiikan näkökulmasta kiinnostava tuore kommentti oli Nokian toimitusjohtajan Rajeev Surin maailman mobiiliteknologiakonferenssissa Barcelonassa mainitsema ajatus perustulon tarpeellisuudesta tekoälyn viemiä työpaikkoja korvattaessa.

Yritykset ovat kaikkialla osa yhteiskuntaa hyvässä ja pahassa ja vaikuttavat niihin lukemattomilla tavoilla. Kilpailukykyä ja verotusta koskevissa asioissa yritysjohto on aina ollut julkisuudessa. On valitettavasti varsin europpalainen ilmiö, että yritysten vaikutusta politiikkaan rajoitetaan mm. omistusten julkisuudella, intressiriitojen tuomitsemisella ja julkisen tuen avoimuudella. Muualla maailmassa moni asia ei ole muuttunut näin, vaan taloudellinen ja poliittinen valta ovat samoissa käsissä ja tämä aiheuttaa monenlaisia riskejä sekä yrityksille että kansoille. Suomessa paine johtajien kannanottoihin päivänpolttavissa asioissa on myös ollut pienempi kuin kaksipuoluejärjestelmissä, missä nopeat heilahdukset voivat vaatia pikaisia toimia. Samoin konsensusprosessit ovat luoneet kanavia dialogille.

Yritysvastuu on hyvä tausta tarkastella tätä ilmiötä: näissä viitekehyksissä otetaan kantaa firman ja valtion hyväksyttävään interaktioon, esim. ympäristön ja ihmisoikeuksien osalta. Niissä myös korostetaan yrityksen tarkoituksen, arvojen ja etiikan merkitystä, ja suomalaisten edelläkävijöiden arvot ja sisäinen prosessi antavatkin vahvan pohjan ottaa oikealla tavalla kantaa asioihin. Presidentti Trumpin ja muiden populistipoliitikkojen kannanottoja mm. maahanmuuttoasioissa on kritisoitu nimenomaan yhteisesti työntekijöiden kanssa luotujen yritysarvojen pohjalta ihmisoikeuksien vastaisina. Sote-uudistuksen vaikeuksia katsoessa näyttää muuten siltä, että 50 kansallisuutta edustavan ja 20 000 hengen firman arvot ovat joskus paremmin keskenään sopusoinnussa kuin maan hallituksen.

Kestävän kehityksen SDG-viitekehys nimenomaan näkee yritykset talouden ja ympäristön ongelmien ratkaisijoina, joten täältä löytyy myös kestävät perustelut aktivismille. Valtiot ja kunnat eivät voi ratkaista kaikkia yhteiskuntien haasteita, vaan yrityksillä on tässä Suomessakin iso rooli. Tässä tulemme taas vastuullisuuden merkitykseen, eli kun omat asiat ovat kunnossa, niin roolia voidaan laajentaa. Kuitenkin, silloin kun mennään yritysten ydintoiminnan ulkopuolelle, johtajan oman moraalisen kompassin pitäisi olla tarkkana, koska asioissa voidaan mennä pieleen. Esimerkiksi sote-uudistuksessa ja muussa julkisten tehtävien privatisoinnissa ulkoistustoimijan vastullisuudelle tulisi panna arvo osana laatua, myös hinnan kustannuksella. Yrityksen vastuullisuus ei ole pehmoilua, vaan siitä voidaan esittää myös varsin objektiivisia arvioita.

Kun nämä vastuullisuusasiat ovat kunnossa, myös viestintä ja markkinointi voivat hyödyntää näitä normaaleina kilpailutekijöinä. Finlaysonin Jukka Kurttila ei ole enää yksin. Tätä aktiivisuutta on nähty viime kuukausina mm. rahoitusalan johdon uudenlaisissa ulostuloissa. Yritysjohdon vahvistunutta yhteiskunnallista lukutaitoa ja itseluottamusta voi nopeasti hyödyntää somessa ajankohtaisissa keskusteluissa.

MIKKO ROUTTI
Toimitusjohtaja, FIBS
mikko.routti@fibsry.fi

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: työelämä, yritysjohto, kannanotot

Tämän(kin) tekstin kirjoitti huijari

Maanantai 15.1.2018 klo 9:15 - Monityöurabloggaaja Tanja L

tanja.jpg

               Kuva: Tanja

Olen tehnyt töitä markkinoinnin ja viestinnän ammattilaisena jo yli kymmenen vuoden ajan. Työuralleni ei juurikaan mahdu ylitsepääsemättömiä epäonnistumisia tai pettymyksiä. Olen tietoisesti hakenut ja päässyt tiettyihin työpaikkoihin, kerryttänyt haluamaani työkokemusta ja nyt freelancerina saanut juuri sellaisia työtarjouksia ja asiakkaita, kuin mitä olen toivonutkin. Olen kokenut monia onnistumisia ja saanut paljon kiitosta työstäni.

Silti se ajatus jyllää takaraivossa: OLEN HUIJARI. Kohta ne kaikki tajuaa, että olen aina vain teeskennellyt osaavani!

Puhutaan huijarisyndroomasta. Ilmiö on niin yleinen, että sille löytyy oma määritelmä wikipediasta: psykologinen ilmiö, jonka vaikutuksesta ihminen ei kykene sisäistämään omia saavutuksiaan todisteista huolimatta.

Pelkään yhteistyötahojeni huomaavan, etten oikeasti osaa mitään, olen tyhmä, epäpätevä ja helposti korvattavissa. (Huijarisyndroomasta kärsivä tyypillisesti arvioi muiden kyvyt omiaan paremmiksi). Huomaan myös ajattelevani, että kaikki saavutukseni (joita kuitenkin kiistatta on) ovat onnenkantamoisia – ne ovat syntyneet hyvällä tuurilla tai sitten olen vain sattunut oleilemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Kehut ja kiitokset eivät vakuuta minua siitä, että olen riittävän hyvä. Onnistumiset pistän olosuhteiden piikkiin (“se nyt vaan sattui olemaan mielenkiintoinen aihe ja fiksu haastateltava” tai “valo nyt vaan oli sillä hetkellä suotuisa”) kun taas epäonnistumiset, noh, ne painuvat syvälle selkänahkaan muistuttaen siellä kivuliaina huonoudestani.

En ole ilmiön edessä yksin. Alkuvuodesta 2017 ilmestyi psykologi Tiina Ekmanin kirja Huijarisyndrooma: Miksi en usko itseeni? (vaikka olen oikeasti hyvä?)

Kirjan mukaan pelko paljastumisesta ajaa monia syndroomasta kärsiviä tekemään vielä enemmän, pyrkimään vielä parempaan. Toisaalta epämääräinen ahdistus omasta riittämättömyydestä ja “huijarimaisuudesta” saa lykkäämään asioihin tarttumista ja pahimmillaan estää saavuttamasta omaa parasta potentiaaliaan.

Kirjan myötä aiheesta on herännyt runsaasti keskustelua medioissa ja pieni kysely paljastaa hämmentävän monta “huijaria” omastakin tuttavapiiristä. Se on samaan aikaan sekä lohdullista että hieman surullista.

En ole lukenut kirjaa vielä, mutta tuntuu hyvältä saada ymmärrettävä käsite ahdistavalle paljastumisen pelolle. Seuraavaksi aion kävelyttää huijarini kirjakauppaan ja katsoa, miten voisimme käsitellä asiaa yhdessä. En tiedä, olisiko syndrooma estänyt minua tekemästä jotain enemmän tai paremmin, mutta jatkossa tahdon varmistaa, etten ole itse suurimpana esteenä tuleville onnistumisilleni.

Ehkä voisin jotenkin huijata itseni uskomaan, että olen oikeasti lahjakas ja tosi hyvä siinä, mitä teen?

(Kuvassa Huijari, jonka valokuvia oli mukana olivat mukana Haaga-Helian journalistiopiskelijoiden yhteisnäyttelyssä. Tyytyväisyyden ja ylpeyden sijaan tunsin, tietenkin, häpeää siitä, että onnistuin “huijaamaan” ensimmäisen valokuvanäyttelyni esille Sanomataloon ja Finlandia-talon galleriaan.)


Tanja Lupari

Bloggaaja on journalismin aikuisopiskelija, viestinnän freelancer ja ikuinen maalaistyttö. Elämää kahden kodin välillä, maalla ja kaupungissa, voit seurata osoitteessa www.casa-x.blogspot.fi.

1 kommentti . Avainsanat: työelämä, huijarisyndrooma